Eeva-Liisa Manner (1921-1995) on sodanjälkeisen Suomen taitavimpia ja monipuolisimpia kirjailijoita. Suomalaisessa kirjallisuuskentässä Manner tunnetaan ennen kaikkea modernistina, jonka läpimurtokokoelma Tämä matka (1956) uudisti suomalaisen runouden ilmaisua. Mannerin runotuotantoon kuuluu 11 alkuperäiskokoelmaa, joiden lisäksi kirjailija kirjoitti näytelmiä, kuunnelmia ja proosaa sekä toimi kriitikkona ja esseistinä. Lisäksi Mannerin tuotantoa on julkaistu mm. Parnassossa. Kirjailija oli erinomainen suomentaja, joka käänsi kaunokirjallisuutta useista eri lähtökielistä. Hän teki tärkeää työtä välittäessään suomen kielelle maailmankirjallisuuden klassikoita kuten Shakespearea, Hesseä ja Kafkaa. Manner oli hyvin kansainvälinen kirjailija, joka yhdisti tuotannossaan aiheita eri kulttuureista. Myös hänen omia tekstejään on käännetty paljon.
Lapsuutensa Manner vietti isovanhempiensa luona Viipurissa. Manner on kuvaillut lapsuuden kotiaan hyvin hiljaiseksi paikaksi, jossa ei puhunut kukaan muu kuin mummo ja hänkin useimmiten itsekseen. Sanoja kirjailija oppi käyttämään enemmänkin kirjoittaakseen kuin puhuakseen. Lapsuuden Viipuri teki Manneriin lähtemättömän vaikutuksen ja kirjailija vertasikin itseään kissaan, joka kiinnittyy kotipaikkaansa ehdoitta. Menetetyn Viipurin ikävä tulee esiin yhä uudelleen kirjailijan tuotannossa. Viipurin kaltaista paikkaa kirjailija etsi myöhemmin mm. Espanjan Andalusiasta.
Menetetyn kodin aiheuttamat muukalaisuuden kokemukset konkretisoituvat kirjailijan tuotannossa, jossa kirjailija hahmottaa kotiaan kielen avulla. Tuula Hökkä kuvaa Mannerin modernistista ilmaisua näin: "Modernin kokemus kielen merkityksien häilymisestä ja kyseenalaistumisesta, kielestä rajoittajana, kuolemanalaisuutena ja samalla olemassaolon täyteyden mahdollisuutena on ollut monella tapaa kirjailijantyön keskiössä." Mannerin modernistisessa runoudessa minuus hälvenee. Se sulautuu osaksi kieltä muodon hyväksi.
Mannerin tuotannossa toistuvat musiikin, filosofian, ajan, luonnon ja maailmanpolitiikan teemat. Ilmeistä Mannerin kirjoittamiselle on perehtyneisyys asioihin ja syvälle menevä kokemus, jonka myötä käsitellyistä teemoista syntyy kirjailijan teksteissä aina jotakin uutta ja ehdotonta. Manner kirjoitti niin antiikin mytologioista kuin modernista psykologiastakin, mikä tulee esiin mm. hänen draamoissaan Poltettu oranssi (1968) ja Eros ja Psykhe (1959).
Pettymyksen, tyhjyyden ja hiljaisuuden kokemukset tulevat esiin Mannerilla kuten muillakin modernisteilla. Maailmansotien jälkeen myös kirjailijoiden maailma oli hiljainen: Mitä enää saattoi sanoa? Mihin enää saattoi uskoa? Heideggerilaisen ajatuksen "ei-mistään" Manner yhdisti runouteensa. Hökän mukaan: "Ei-mikään, poissaoleva todella pysyy ja on. Siitä aika kaikkiaikaisuudessaan ja luonto, materia, niin kuin unien ja myyttien oudot kielet pitävät huolen." Mannerin näytelmien ja romaanien henkilöt ovat usein marginaalisia ja ulkopuolisia. Kuolema ja melankolia ovat läsnä kirjailijan tuotannossa ja käsitys rakastavasta Jumalasta inhimillisen kärsimyksen keskellä tuntuu mahdottomalta.
Mannerin ainutlaatuista tuotantoa on vaikea mahduttaa pelkästään modernismiin, jota kirjailija kehitti, muokkasi ja myös ylitti. Taidokkaana kielen käsittelijänä Manner yllättää lukijansa yhä uudelleen muuttuvilla teksteillään, joita hän myös työsti uudelleen jatkuvasti.
Valtion kirjallisuuspalkinto 1952, 1957, 1960, 1961, 1967
Valtion näytelmäkirjailijapalkinto 1968
Kääntäjäpalkinto 1975 (yhdessä Kirsi Kunnaksen
kanssa)
SKS:n palkinto 1957, 1960
Aleksis Kiven palkinto 1961
Mikael Agricola-palkinto 1962
Tampereen kaupungin palkinto 1956, 1959, 1960,
1965, 1968, 1971, 1976
Hämeen läänin taidepalkinto 1972
Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 1976